— Niin, sinä olet miellyttävä, sen tiedän; ja kauniit silmäsi haastavat minulle kaikenlaista; mutta alan tulla niinkuin vähän sokeaksi, Nicole-parkani, enkä enää ymmärrä kauniiden silmien kieltä. Muinoin olisin ehdottanut sinulle turvapaikan etsimistä Hanovre-huvilassani; mutta mitä se nykyisin hyödyttäisi? Eihän siitä enää edes juoruiltaisi.
— Kuitenkin olette minut jo kerran vienyt sinne Hanovren huvilaan, — virkkoi Nicole närkästyneenä.
— Ah, miten sinä käyttäydyt sopimattomasti, kun moitit minua siitä, että vein sinut talooni, vaikka tein sen omaksi hyväksesi. Sillä täytyyhän sinun tunnustaa, että ilman hra Raftén kauneusvettä, joka on tehnyt sinusta viehättävän tummaverisen tytön, et olisi koskaan päässyt Trianoniin, ja se ehkä olisikin ollut parempi kuin saada matkapassit. Mutta miksi hiidessä tuolla tavoin järjestää kohtauksia hra de Beausiren kanssa ja vielä aivan talliportilla!
— Siis tiedätte senkin? — ihmetteli Nicole, joka näki, että oli muutettava menettelyä ja antauduttava kokonaan marskin armoille.
— Peijakas, kuulethan, että sen tiedän, ja rouva de Noailles tietää myös. Kas, täksikin illaksi olitte sopineet kohtauksesta…
— Se on totta, herra herttua; mutta kautta Nicolen kunnian en sinne mene.
— Et suinkaan, kun sinua on varoitettu; mutta hra Beausire, joka ei tiedä mistään, saapuu kyllä kohtauspaikalle, ja hänet otetaan kiinni. Ja koska hän tietysti ei halua, että häntä pidetään hirtettävänä varkaana tai ruoskittavana vakoilijana, hän paljoa pikemmin sanoo, varsinkin kun asian tunnustaminen ei ollenkaan ole epämieluista: "Päästäkää minut, minä olen pikku Nicolen rakastaja."
— Herra herttua, minä annan häntä varoittaa.
— Mahdotonta, lapsi-parka; ja ketä, kysyn, siihen käyttäisikään?
Ilmiantajaasiko?
— Ah, se on totta, — virkkoi Nicole muka epätoivoissaan.