— Tunnonvaivat ovat niin herttaisen liikuttavia! — huudahti
Richelieu.
Nicole peitti kasvonsa molemmilla käsillään, laiminlyömättä jättää kylliksi, rakoa sormiensa väliin tarkatakseen Richelieun jokaista liikettä, jokaista katsetta.
— Olet sinä tosiaan viehättävä, — innostui herttua, jolta mikään näistä naisellisista pikkujuonista ei jäänyt huomaamatta. — Miksi en ole viittäkymmentä vuotta nuorempi! Mutta saman tekevä, lempo soikoon! Nicole, minä päästän sinut tästä pälkähästä.
— Oi, herra herttua, jos teette, mitä lupaatte, niin kiitollisuuteni…
— Sitä en pyydä, Nicole. Tahdon päinvastoin auttaa sinua ilman itsekkyyttä.
— Ah, siinä teette hyvin kauniisti, monseigneur, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni pohjasta.
— Älä kiitä minua vielä. Et tiedä mitään. Odota hiidessä, kunnes saat tietää!
— Kaikki on hyvin, herra herttua, kunhan neiti Andrée vain ei aja minua pois.
— Jaha, sinä siis hartaasti haluat jäädä Trianoniin?
— Ennen kaikkea, herra herttua.