— Entä jos hän tunnustaa?
— Tunnustakoon.
— Ah, — huudahti Richelieu käyden hiukan levottomaksi, — silloin sinä joudut hukkaan!
— Enkä joudu; sillä neiti Andrée on hyvänsuopa, ja koska hän pohjaltaan minusta pitää, hän puhuu puolestani kuninkaalle. Ja jos hra de Beausirelle jotakin tapahtuisikin, minulle ei tehdä mitään.
Marski puraisi huultansa.
— Ja minä, Nicole, — tivasi hän, — sanon sinulle, että olet hupsu; neiti Andrée ei ole hyvissä väleissä kuninkaan kanssa, ja minä annan sinut heti paikalla viedä pois, ellet kuuntele minua sillä korvalla kuin minä tahdon; ymmärrätkö, pieni kyykäärme?
— Ohoh, monseigneur, pääni ei ole litteä eikä sarvikas; minä kuuntelen, mutta asetan pieniä ehtoja.
— Hyvä. Mene sitten heti tuumimaan pakosuunnitelmaasi hra de
Beausiren kanssa.
— Mutta miten tahdotte, että pakenemalla antaudun vaaraan, herra marski, kun itse sanotte, että mademoiselle voi herätä, tarvita minua, kutsua minua ja mitä kaikkea voikaan? Noita asioita en ollut alussa ajatellut, mutta te, monseigneur, joka olette kokenut mies, kiinnititte niihin huomioni.
Richelieu puri toistamiseen huultansa, mutta vihaisemmin kuin ensi kerralla.