Sittekun verhot olivat vedetyt eteen, Gilbert ei voinut enää mitään nähdä, Sen vuoksi katsahti hän toisaalle ja havaitsi silloin hra de Beausiren töyhdön. Hän tunsi heti aliupseerin, joka käveli vihellellen pientä säveltä, tappaakseen aikaa odottaessansa.
Kymmenen minuutin päästä eli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan Nicole näyttäytyi. Tyttö vaihtoi muutamia sanoja hra de Beausiren kanssa, joka päännyökkäyksellä ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ja poistui Pieneen Trianoniin vievää syvää lehtokäytävää kohti. Nicole puolestaan kääntyi takaisin keveänä kuin lintu.
"Ahaa", ajatteli Gilbert, "herra aliupseerilla ja kamarineidillä on jotakin sanottavaa tai tehtävää, johon he pelkäävät todistajia. Hyvä!"
Gilbert ei sen enempää ollut utelias Nicolen suhteen; mutta aavistaen nuoressa tytössä luonnollisen vihollisensa koetti hän tämän siveellisyyttä vastaan kerätä joukon todistuksia kyetäkseen voitollisesti lyömään takaisin hyökkäyksen, jos Nicole hyökkäisi. Hän ei epäillyt, että taistelu millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta, ja varovaisena sotilaana hän kokosi sotatarpeita.
Nicolen kohtaus miehen kanssa itse Trianonissa oli ase, jonka talteenottamista niin nerokas vastustaja kuin Gilbert ei voinut laiminlyödä, varsinkin kun se noin harkitsematta, kuin Nicole nyt teki, pudotettiin aivan hänen jalkojensa juureen. Gilbert tahtoi siis saada myös korvin kuullun todistuksen lisätäkseen sen silmin näkemäänsä ja napata jonkun hyvin raskauttavan lauseen, jonka hän taistelun hetkellä saattaisi voitokkaasti tähdätä nuoreen tyttöön.
Hän kiirehti siis alas ullakkokamaristaan, hiipi keittiön käytävän kautta ja saapui kappelin pikkuportaita puutarhaan. Sinne päästyään Gilbertillä ei ollut enää mitään peljättävää, hän tunsi siellä jokaisen loukon ja lymypaikan kuin kettu viidakkonsa. Hiipien lehmusten alla ja sitten säleaidoituksen vieritse hän saavutti puuryhmän, joka kohosi kahdenkymmenen askeleen päässä paikalta, missä hän laski Nicolen tapaavansa.
Nicole oli siellä todellakin. Tuskin oli Gilbert asettunut piiloonsa, kun omituinen helske kohtasi hänen korvansa: se oli kullankilinää kiveä vasten, sitä metallisointua, josta vain todellisuus voi antaa oikean käsityksen.
Gilbert pujahti kuin käärme pengermävallille, jonka yli kohosi pensasaidan sireenit. Toukokuussa nämä levittivät tuoksuaan ja karistelivat kukkiaan ohikulkevien päälle näiden astuessa muurin vierustaa syvään lehtokujaan, joka eroittaa suuren Trianonin pienestä.
Gilbertin tälle kohtaa saavuttua hänen hämärään tottuneet silmänsä eroittivat Nicolen, joka tällä puolen ristikon ja varovaisesti hra de Beausiren käden ulottumattomissa tyhjensi kivelle hra de Richelieun antaman kukkaron sisältöä. Isot louisdorit vierivät hyppien ja kimallellen, sillävälin kun hra de Beausire säihkyvin silmin ja vapisevin käsin katseli tarkoin Nicolea ja kultarahoja, käsittämättä, miten edellinen voi omistaa jälkimäiset.
Nicole puhui.