— Kenen puolesta?
— Teidän puolestanne.
— Minunko puolestani?
— Niin. Kun nuo viisikymmentä kultarahaa ovat loppuneet, ja kerranhan ne loppuvat, niin saatte aihetta valitteluihin, kaipaatte takaisin Trianoniin ja…
— Oh, olettepa te hienotuntoinen, paras hra de Beausire! Kas niin, kas niin, älkää peljätkö mitään, minä en ole niitä naisia, jotka voidaan saattaa onnettomiksi. Älkää siis epäröikö. Ja sitäpaitsi, kun nämä viisikymmentä louisdoria ovat kuluneet, saamme sitten nähdä.
Ja Nicole helisti jälellä olevia viittäkymmentä louisdoria kukkarossaan. Beausiren silmät kiilsivät fosforihohtoisina.
— Teidän tähtenne, — innostui hän, — olisin valmis syöksymään palavaan uuniin.
— Oh, säisysti, säisysti, teiltä ei pyydetä niin paljoa, hra de Beausire. Asia on siis sovittu, puolentoista tunnin päästä vaunut ja kahden tunnin päästä pako.
— Se on sovittu, — huudahti Beausire tarttuen Nicolen käteen ja vetäen sitä ristikon välistä suudellakseen.
— Hiljaa siinä! — torui Nicole. — Oletteko hullu?