Jokin kuuman raudan kosketuksen tapainen vihlaisi Gilbertin sydäntä ja sai hänet kohoamaan polvilleen paremmin nähdäkseen.
Toinen salama välkähti nyt yön pimeydessä.
Gilbert tunsi Balsamon, joka oli hien ja pölyn peitossa, Balsamon, joka joillakin salaperäisillä apuneuvoilla oli tunkeutunut Trianoniin, sanalla sanoen Balsamon, joka yhtä vastustamattomasti, yhtä turmiollisesti veti Andréeta puoleensa kuin käärme kiehtoo lintu rukkaa.
Kahden askeleen päässä hänestä Andrée pysähtyi. Vieras tarttui hänen käteensä; tyttö säpsähti koko ruumiiltaan.
— Näettekö? — kysyi mies.
— Kyllä, — vastasi Andrée; — mutta tällä kutsumisellanne olitte vähällä minut tappaa.
— Anteeksi, anteeksi, — vastasi Balsamo; — mutta syynä siihen on se, että minulla ei enää ole järkeni tallella; olen aivan suunniltani, tulen hulluksi, olen kuoleman kielissä.
— Te kärsitte todellakin, — myönsi Andrée, jolle Balsamon käden kosketus oli ilmaissut hänen tilansa.
— Niin, niin, minä kärsin, ja tulen etsimään lohtua teiltä.
Ainoastaan te voitte minut pelastaa.
— Kysykää minulta.