Balsamolta pääsi hirveä kiljahdus, hän syöksyi pensaikkoon, juoksi pienen portin läpi, jonka eräänlainen varjo hänelle avasi ja jälleen sulki, ja hyppäsi yhdellä ainoalla ponnahduksella portilla kuopivan ratsunsa Djeridin selkään.
Sekä isäntänsä äänen että kannusten kiihoittamana eläin karahti nuolen nopeudella Pariisia kohti, eikä enää kuultu muuta kuin kavioiden töminä tiellä, jota pitkin se kiiti.
Andrée taasen oli jäänyt seisomaan kylmänä, mykkänä ja kalpeana. Mutta ikäänkuin Balsamo olisi vienyt hänen elämänsä mukanaan hän pian lysähti kokoon. Innoissaan ajaa Lorenzaa takaa Balsamo oli todellakin unohtanut herättää Andréen.
20.
Jäykistys.
Andrée ei lysähtänyt yhtäkkiä, kuten sanoimme, vaan asteettain, ja sitä koetamme tässä kuvailla.
Yksinään, hyljättynä, kaikkia kiivaita hermojärkytyksiä seuraavan sisällisen kylmyyden vallassa Andrée alkoi pian horjua ja vavista kuin kaatuvataudin-kohtauksen alussa.
Gilbert oli yhä paikallaan jäykkänä, liikkumatonna, etukumarassa ja ahmien häntä silmillään. Mutta Gilbert, kuten hyvin käsitämme, Gilbert, joka ei tuntenut magneettisia ilmiöitä, ei tässä aavistanut unitilaa eikä väkivaltaa. Hän ei ollut kuullut mitään tai juuri mitään tytön keskustelusta Balsamon kanssa. Mutta jo toistamiseen, nyt Trianonissa kuten aikaisemmin Taverneyssä, Andrée näkyi totelleen tuon miehen kutsua, miehen, joka oli saanut niin hirveän ja omituisen vaikutusvallan häneen. Lyhyesti sanoen Gilbertin mielessä kaikki yhdistyi ajatukseksi: "Neiti Andréella on rakastaja tai ainakin mies, jota hän lempii ja jonka kanssa hänellä on yöllisiä kohtauksia."
Andréen ja Balsamon välinen-keskustelu, vaikka he haastelivat matalalla äänellä, oli ilmeisesti näyttänyt torailulta. Vimmoissaan, mielipuolen tavoin pakeneva Balsamo muistutti epätoivoista rakastajaa; yksikseen, liikkumattomaksi ja mykäksi jäänyt Andrée näytti hyljätyltä rakastajattarelta.
Juuri tällä hetkellä näki hän nuoren tytön horjuvan, vääntelevän käsivarsiaan ja pyörähtävän kantapäillään. Sitten häneltä pääsi pari kolme käheätä korahdusta, jotka raatelivat hänen ahdistettua rintaansa. Hän yritti tai oikeammin luonto yritti kirvoittautua tuosta epätasaisesti mitatusta voimanvirrasta, joka hänen magneettisen unensa aikana oli antanut hänelle sen kaukonäköisyyden, minkä ilmaukset edellisessä luvussa olemme kuvailleet.