Gilbert tunnusteli takkinsa taskuja ja henkäisi syvään, kun hänen käteensä osui hänen pitkän puutarhaveitsensä pää.
Andréen kasvot olivat jääkylmät niinkuin hänen kätensäkin.
Kuningas nousi; hän loi silmänsä Andréen paljaaseen jalkaan, pieneen ja valkoiseen kuin sadun keijukaisen. Hän otti sen käsiinsä ja säpsähti. Jalka oli kylmä kuin kuin marmorikuvan.
Gilbert, jonka silmien eteen paljastui niin paljon suloja, Gilbert, jota kuninkaan hekumallisuus uhkasi häneen itseensä kohdistuvana varkautena, puri hammastaan ja avasi veitsen, jonka hän tähän asti oli pitänyt suljettuna.
Multa kuningas oli jo päästänyt irti Andréen jalan, kuten hän oli päästänyt hänen kätensä ja kasvonsa, ja kummastellen nuoren tytön unta, jota hän ensin oli pitänyt ujostelevana keimailuna, hän koetti itselleen selittää tätä kalmankylmyyttä, mikä oli vallannut ihanan ruumiin jäsenet, ja kysyi itseltään, tokko sydänkään enää sykki, kun käsi, jalka ja kasvot olivat niin kalseat.
Hän siirsi siis syrjempään Andréen yönutun, paljasti hänen neitseellisen povensa ja tunnusteli samalla kertaa sekä aralla että julkealla kädellään mykkää sydäntä kylmän hipiän alla rinnassa, joka oli yhtä tunteeton ja yhtä valkoinen ja puhtaasti kaartuva kuin jos se olisi ollut alabasterista muovailtu.
Gilbert hiipi puolittain ulos ovesta veitsi kädessä, silmät säihkyen ja hampaat yhteen purtuina, varmana päätöksessään, että jos kuningas jatkaisi elkeitään, hän lävistäisi hänet ja sitten itsensä.
Yhtäkkiä hirvittävä ukkosenjyrähdys tärisytti jokaista esinettä huoneessa ja myöskin sohvaa, jonka edessä Ludvig XV oli polvillaan; uusi sinipunerva ja rikinvärinen salama välähdytti Andréen kasvoille niin sinervän ja voimakkaan hohteen, että Ludvig XV peljästyneenä tästä kalpeudesta, tästä äänettömyydestä peräytyi jupisten:
"Mutta totisesti, tyttö on kuollut!"
Samalla ajatus, että oli syleillyt ruumista, pöyristytti kuningasta ja sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hän meni ottamaan kynttilän, palasi Andréen luo ja katseli häntä liekin lepattavassa valossa. Huomatessaan hänen sinervät huulensa, tummat renkaat silmien ympärillä, hajalliset hapset ja kaulan, jota mikään hengitys ei kohotellut, hän kiljahti, pudotti kynttilän, horjui ja meni juopuneen tavoin hoiperrellen eteiseen, jonka seiniä vasten hän kauhuissaan törmäili.