Sitten kuuluivat hänen kiireiset askeleensa portailta ja myöhemmin puutarhan somerolta; mutta ilmassa tohiseva tuuli, joka riuhtoi runneltuja puita, hukutti pian askelten äänen myrskyiseen ja mahtavaan kuorskuntaansa.
Silloin lähti Gilbert veitsi kädessä, mykkänä ja synkkänä piilopaikastaan. Hän astui Andréen huoneen kynnykselle asti ja katseli muutamien sekuntien ajan syvään uneensa vaipunutta kaunista nuorta tyttöä.
Tällävälin paloi pudonnut kynttilä matolle kaatuneena, valaisten suloisen, tiedottoman olennon sirotekoista jalkaterää ja puhdasmuotoista säärtä.
Gilbert käänsi hiljaa veitsensä kokoon, samalla kun hänen kasvonpiirteensä vähitellen saivat heltymättömän päätöksen ilmeen. Senjälkeen meni hän kuuntelemaan ovelle, josta kuningas oli poistunut. Kuunneltuaan runsaan minuutin hän kuninkaan esimerkkiä noudattaen vuorostaan sulki oven ja työnsi salvan eteen. Sitten hän sammutti eteisen yölampun. Tämän tehtyään hän yhtä verkalleen, yhtä synkkä tuli silmissä palasi Andréen kammioon ja polkien jalallaan liekkiä sammutti kynttilän, jonka vaha valui virtoina lattialle.
Äkillinen pimeys peitti turmaa uhkaavan hymyn, joka värähdytti hänen huuliaan.
— Andrée, Andrée! — jupisi hän. — Lupasin sinulle, että joutuessasi kolmannen kerran käsiini, en päästäisi sinua niinkuin kahdella ensimäisellä. Andrée, Andrée, sen kauhean romaanin, jonka sepittämisestä minua syytit, täytyy saada myöskin kauhea loppu!
Ja käsivarret ojennettuina hän astui suoraan sohvan luo, jolla Andrée lepäsi kylmänä, liikkumattomana ja aivan tunnotonna.
21.
Tahto.
Olemme nähneet Balsamon lähtevän.