Fritz meni päästämään Sulttaanin. Se oli niitä reippaita, hyväsävyisiä saksalaisia hevosia, jotka rasittavissa ponnistuksissa kyllä hiukan nurkuvat, mutta siitä huolimatta kiitävät eteenpäin niin kauan kuin niiden keuhkoissa riittää ilmaa ja ajajan kantapäissä tarmoa.
Sitten palasi Fritz Balsamon luo. Tämä kirjoitti lyhdyn valossa, jota herrat tullivartijat virkatoimituksiensa vuoksi pitivät kaiken yötä sytytettynä.
— Palaa Pariisiin, — virkkoi hän, — ja anna tämä kirjelappu omakätisesti rouva Dubarrylle, missä tahansa hänet tapaat; sinulla on siihen puoli tuntia käytettävänäsi. Senjälkeen menet jälleen Saint-Clauden kadulle ja odotat siellä Signora Lorenzaa, joka varmasti pian palaa. Sinä lasket hänet ohitsesi virkkamatta hänelle mitään ja asettamatta hänen tielleen pienintäkään estettä. Mene, ja muista ennen kaikkea, että tehtäväsi on täytettävä puolen tunnin kuluessa.
— Hyvä, — sanoi Fritz; — kyllä sen toimitan.
Samalla kun hän antoi Balsamolle tämän vakuuttavan vastauksen, hän kiihoitti sekä kannuksella että ratsupiiskalla Sulttaania, joka ihmetellen tätä tavatonta hoppua kiiti pois tuskallisesti hirnahtaen.
Balsamo taasen, joka alkoi vähitellen rauhoittua, karautti Pariisin tielle ja saapui kolme neljännestuntia senjälkeen pääkaupunkiin jokseenkin virkeän näköisenä, katse tyynenä tai pikemmin miettiväisenä.
Hän oli nimittäin oikeassa; olipa Djerid, tuo erämaan hirnuva poika, miten nopea tahansa, ei se kuitenkaan ehtisi ajoissa, ja ainoastaan tahto saattoi nopeudessa kilpailla vankeudestaan karanneen Lorenzan kanssa.
Rue Saint-Claudelta nuori nainen oli saapunut bulevardille ja kääntyen oikealle huomannut pian Bastiljin vallit. Mutta Lorenza, joka aina oli elänyt sisään suljettuna, oli outo Pariisissa. Sitäpaitsi oli hänen ensimäisenä päämääränään paeta sitä taloa, jota hän katseli vankilana; hänen kostontuumansa tuli vasta toisessa sijassa. Hän oli siis aivan hämmentyneenä ja kiireissään vast'ikään päässyt Saint-Antoinen esikaupunkiin, kun häntä ryhtyi puhuttelemaan nuori mies, joka muutamia minuutteja oli kummastuneena häntä seurannut.
Lorenza, Rooman seuduilta kotoisin oleva italiatar, joka melkein aina oli viettänyt eristettyä elämää, tietämättä mitään aikakautensa muodeista, kuoseista ja tavoista, pukeutui todellakin pikemmin itämaalaisen kuin eurooppalaisen naisen malliin, toisin sanoen aina väljiin, upeisiin vaatteisiin, joten hän hyvin vähän muistutti noita ampiaisten tapaan pitkiin nyöritettyihin liiveihin puristettuja viehättäviä nukkia kahisevissa silkeissään ja muslimeissaan, joiden alta oli melkein turha etsiä ruumista, sillä niin aineettomilta pyrkivät he näyttämään.
Ranskattarien puvusta Lorenza siis oli säilyttänyt tai oikeammin omaksunut ainoastaan kahta tuumaa korkeilla koroilla varustetut kengät, nuo kohtuuttomat jalkineet, jotka antoivat jalkapöydille kauniin kaarevuuden ja saivat sirot nilkat paremmin näkösälle ja jotka tällä hiukan mytologiaan taipuvaisella vuosisadalla tekivät Alpheioksien takaa-ajamille Arethusoille paon mahdottomaksi.