Meidän Arethusaamme ahdistava Alpheios siis tavoitti hänet helposti. Hän oli nähnyt hänen pitsitettyjen satiinihameittensa alta esiinpistävät jumalaiset pohkeensa, hänen puuteroimattoman tukkansa ja hänen päänsä ja kaulansa ympäri käärityn viitan alta omituista tulta säihkyvät silmänsä. Hän luuli Lorenzassa näkevänsä joko naamiaisiin tai johonkin lemmenkohtaukseen aikovan valepukuisen naisen, joka ajoneuvojen puutteessa oli jalkasin kulkemassa johonkin etukaupungin pikkutaloon.
Mies lähestyi siis, asettui hattu kädessä Lorenzan viereen ja virkkoi:
— Hyväinen aika, madame, ette voisi kulkea pitkälle tällä tavoin noilla käyntiänne haittaavilla kengillä! Saanko tarjota teille käsivarteni, kunnes kohtaamme jotkut vaunut, jolloin suonette minulle kunnian saattaa teidät matkanne perille.
Lorenza käänsi äkkiä päänsä, katsahti mustilla ja syvillä silmillään mieheen, jonka tekemää tarjousta monet naiset olisivat pitäneet nenäkkäänä, pysähtyi ja vastasi:
— Kyllä, siihen kernaasti suostun.
Nuori mies ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa.
— Mihin me menemme, madame? — kysyi hän.
— Poliisiministerin taloon.
Nuori mies säpsähti.
— Hra de Sartines'nko luo? — tutkaisi hän.