Hän kääntyi erään ranskalaisen henkivartiostoon kuuluvan sotamiehen puoleen, joka oli häntä lähinnä, pyytäen, että tämä veisi hänet poliisiministerin luo. Tämä sotilas jätti hänet ovenvartijan huostaan, joka nähdessään kauniin, perin omituisesti ja upeasti puetun naisen kallisarvoinen lipas kainalossa otaksui, että vierailu saattoi olla tärkeä, ja johdatti hänet leveitä portaita myöten etusaliin, missä jokainen tulija, sitte kun tämä vartija oli häntä tiukkaan kuulustellut, voi joka hetki yöllä tai päivällä esittää hra de Sartines'lle jonkun tiedon, ilmiannon tai kirjallisen anomuksen.
Sanomattakin on selvää, että kahteen ensinmainittuun luokkaan kuuluvat vierailijat olivat paljoa tervetulleemmat kuin viimeksimainitut.
Vahtimestarin kysymykseen vastasi Lorenza ainoastaan sanoilla:
— Oletteko te hra de Sartines?
Mies kummastui suuresti, että voitiin sekoittaa hänen musta hännystakkinsa ja teräsketjunsa poliisimestarin kirjailtuun nuttuun ja pilvenlaajaan tekotukkaan; mutta koska luutnantti ei milloinkaan siitä vihastu, että häntä nimitetään kapteeniksi, ja koska hän naisen puheessa havaitsi ulkomaalaisen vivahduksen ja koska tämän päättäväinen ja varma katse ei ollut mielipuolen, hän vakuuttautui, että vieraalla oli jotakin tärkeätä tuotavana tuossa lippaassa, jota hän niin huolellisesti ja lujasti piti kainalossaan.
Mutta kun hra de Sartines oli varovainen ja perin arka herra ja kun hänelle aikaisemmin oli viritetty ansoja yhtä viehättävillä syöteillä kuin kaunis italiatar, vartioittiin häntä huolellisesti.
Lorenzan täytyi siis kärsiä tiedusteluja, kuulusteluja ja epäluuloja puolentusinan kirjurin ja palvelijan puolelta. Kaikkien näiden kysymysten ja vastausten seurauksena oli, että hra de Sartines ei vielä ollut saapunut kotiin ja että Lorenzan täytyi odottaa.
Silloin nuori nainen vaipui synkkään äänettömyyteen ja antoi silmiensä harhailla avaran odotushuoneen paljailla seinillä.
Vihdoin soi kello; vaunut vierivät pihalle ja eräs toinen vahtimestari tuli ilmoittamaan Lorenzalle, että hra de Sartines häntä odotti. Lorenza nousi ja astui kahden salin läpi, jotka olivat täynnä epäilyttävän näköisiä ihmisiä vielä omituisemmissa puvuissa kuin hänen omansa. Sitten hänet vietiin suureen kahdeksankulmaiseen, monilukuisten kynttiläin valaisemaan työhuoneeseen.
Viidenkymmenen tai viidenkuudetta ikäinen mies yönutussa, runsaasti puuteroitu ja käherretty tekotukka päässä, istui työssään korkean huonekalun edessä, jonka yläosa oli kaapin tavoin suljettu kahdella kuvastinovella. Niistä työskentelijä saattoi kääntymättä nähdä ne, jotka astuivat suojaan, ja tutkia heidän kasvojaan ennenkuin tulijat ehtivät sovittaa ilmeensä hänen omiensa mukaan.