— Hyvät herrat, istunto on päättynyt.
Nämä sanat lausuttuaan Balsamo peitti päänsä ja kääriytyi viittaansa. Jokainen vihityistä läksi silloin vuoronsa jälkeen yksinään ja äänettömänä, jotta ei herättäisi epäluuloja.
4.
Ruumis ja sielu.
Viimeinen, joka jäi mestarin pariin, oli kirurgi Marat. Hän lähestyi nöyrästi ja hyvin kalpeana peloittavaa puhujaa, jonka mahti oli rajaton.
— Mestari, — kysyi hän, — olenko siis todellakin tehnyt virheen?
— Hyvin suuren, monsieur, — vastasi Balsamo; — ja pahinta on, että te ette usko sellaista tehneenne.
— Niinpä kyllä, sen tunnustan; en ainoastaan ole uskomatta, että olen tehnyt virheen, vaan uskon puhuneeni niinkuin pitää.
— Ylpeyttä, ylpeyttä! — mutisi Balsamo. — Ylpeyden paholaisen tuhoisaa kuiskailua! Ihmiset tahtovat taistella sairaan suonissa hehkuvaa kuumetta vastaan, ruttoa vastaan vedessä ja ilmassa; mutta he antavat ylpeyden juurtua niin syvälle sydämeensä, että he eivät kykene sitä kitkemään pois.
— Oi, mestari, — virkkoi Marat, — teillä on minusta hyvin surkea käsitys. Olenko siis todellakin niin vähäpätöinen, että minua ei voi laskea minkään arvoiseksi lähimäisteni joukossa? Olenko niin huonosti poiminut töitteni hedelmän, että en kykene lausumaan sanaakaan saamatta osakseni syytöstä tietämättömyydestä? Olenko niin penseä opetuslapsi, että minun vakaumustani epäillään? Ellei minulla muuta olisikaan, riittää se toki elääkseni uskollisena kansan pyhälle asialle.