Balsamo peräytyi kaksi askelta, pää taaksepäin kallellaan ja käsi silmillä.
Huohottaen seurasi Lorenza häntä polvillaan.
— Kuolema, — toisti hän lumoavalla äänellään, — mutta rakkaus, rakkaus, rakkaus!
Balsamo ei voinut kauemmin vastustaa; leimuava pilvi verhosi hänet.
— Oi, — virkkoi hän, — tämä on liikaa! Olen kamppaillut, niin kauan kuin inehmo voi kamppailla. Oletpa tulevaisuuden paholainen tai hyvä enkeli, sinun pitää olla tyytyväinen! Olen kyllin kauan uhrannut itsekkyydelle ja ylpeydelle kaikki sielussani kuohuvat jalot intohimot. Ei, ei, minulla ei ole oikeutta näin kapinoida ainoata inhimillistä tunnetta vastaan, joka sydämeni pohjalla itää. Minä rakastan tätä naista, minä rakastan häntä, ja tämä intohimoinen rakkaus on hänelle vaarallisempaa kuin hirvittävin viha. Tämä rakkaus tuottaa hänelle kuoleman: voi minua kurjaa, julmaa hupsua, joka en voi edes tinkiä haluistani! Mitä, kun valmistaudun astumaan Jumalan eteen, minä, pettäjä, väärä profeetta, kun korkeimman tuomarin edessä riisun vilpin ja teeskentelyn kaavun, minulle ei jää ainoatakaan jaloa tekoa mainittavakseni, ei ainoatakaan onnen hetkeä, jonka muisto lohduttaisi minua ikuisissa kärsimyksissä!
— Ah ei, ei, Lorenza, tiedän hyvin, että sinua rakastaessani menetän tulevaisuuteni; tiedän hyvin, että ilmestysenkelini nousee takaisin taivaisiin niin pian kuin nainen vaipuu käsivarsilleni. Mutta sinähän tahdot sitä, Lorenza, sinä tahdot sitä!
— Sinä hellästi rakastamani! — huokasi nuori nainen.
— Sinä valitset siis tämän elämän todellisen elämän asemesta?
— Minä anon sitä polvillani, minä pyydän, minä rukoilen; tämä elämä on rakkautta, autuaallista onnea.
— Ja onko se sinulle kylliksi, kun kerran olet tullut vaimokseni?
Sillä minä rakastan sinua kiihkeästi, näethän.