Ja Balsamo antoi päänsä vaipua nuoren naisen polville. Hän odotti uutta todistusta ollakseen täysin onnellinen. Tämä todistus oli rouva Dubarryn tulo.
Nämä kaksi odotuksen tuntia olivat lyhyet; ajan mittasuhteet olivat kokonaan kadonneet Balsamolta. Äkkiä nuori nainen säpsähti; hän piti Balsamoa kädestä.
— Sinä epäilet vielä, — sanoi hän, — ja tahtoisit tietää, missä kreivitär tällä hetkellä on?
— Niin, — myönsi Balsamo, — se on totta.
— Kah, hän ajaa bulevardia pitkin niin nopeaan kuin hevoset jaksavat juosta, tulee yhä lähemmäksi, kääntyy Saint-Clauden kadulle, pysähdyttää portille, kolkuttaa.
Kammio, missä he molemmat olivat, sijaitsi niin etäällä ja muiden suojien saartamana, että vaskivasaran ääni ei kuulunut ovelle asti. Mutta toiselle polvelleen kohonnut Balsamo kuunteli silti tarkkaavaisena. Kaksi kellonhelähdystä Fritziltä sai hänet hypähtämään; kuten muistamme, merkitsi kaksi soittoa tärkeää vierailua.
— Oi, — huudahti hän, — se on siis totta!
— Mene asiasta varmentumaan, Balsamo; mutta tule pian takaisin.
Balsamo riensi takkaa kohti.
— Salli minun saattaa itsesi portaitten ovelle asti, — pyysi
Lorenza.