Ja hän, lapsi-parka, väänteli itseään turhaan, voimatta paeta, voimatta ollenkaan aavistaa uhkaavaa vaaraa, tuntematta mitään paitsi kahden elävän rautakoukun puristuksen, kun niiden kärjet tarttuivat hänen valkoiseen hameeseensa, nostivat hänet sohvaltaan ja siirsivät laskuoven päälle, joka kohosi verkalleen, verkalleen kattoa kohti raudan vihloen kirskuessa rautaa vasten ja kammottavan, kihisevän naurun kuuluessa tuon ihmiskasvoisen hirviön inhoittavasta suusta. Ja sysäyksittä, tuskaa tuntematta hän nousi tuon hirviön kuljettamana ylös korkeuteen.
29.
Lemmenjuoma.
Niinkuin Lorenza oli ennustanut, henkilö, joka juuri oli kolkuttanut ovelle, oli kreivitär Dubarry.
Kaunis keimailijatar oli osoitettu saliin. Täällä hän odotteli Balsamoa selaillen omituista Mainzissa painettua kuoleman olemusta käsittelevää kirjaa, jonka ihmeellisellä taidolla piirretyt kuvat esittivät tuonen väijymässä ihmiselämän kaikkia puuhia, vuottamassa tanssisalin ovella miestä, tämän juuri puristettua rakastajattarensa kättä, vetämässä kylpijää veden syvyyksiin tai piilemässä eräretkelle lähtevän metsästäjän pyssyssä.
Rouva Dubarry oli ehtinyt kuvaan, joka esitti kauniin naisen kuvastimen edessä maalaamassa itseään, kun Balsamo työnsi oven auki ja tuli häntä tervehtimään onnen hymy kasvoille levinneenä.
— Suokaa anteeksi, madame, että olen antanut teidän odottaa, mutta minä olin laskenut matkan väärin tai tunsin huonosti hevostenne nopeuden. Luulin teidän vielä olevan Ludvig XV:n torilla.
— Miten niin? — kysyi kreivitär, — te siis tiesitte, että minä olin tulossa?
— Tiesin, madame; on noin kaksi tuntia siitä, kun näin teidät sinisellä satiinilla verhotussa budoaarissanne, antaessanne käskyn valjastaa hevoset vaunujen eteen.
— Ja sanotte olleeni sinisellä satiinilla verhoillussa budoaarissani?