— Ja luuletteko, — kysyi Balsamo hymyillen, — että se ei ollut pelkkä ukonilma, joka oli kuninkaan säikähdyttänyt?
— Ei, sillä kamaripalvelija kuuli hänen huudahtelevan useampaan kertaan: "Kuollut, kuollut, kuollut!"
— Oh, — äännähti Balsamo.
— Sen oli unijuoma vaikuttanut, — jatkoi rouva Dubarry. — Mikään ei peloita kuningasta niinkuin kuolleet ja kuolleiden jälkeen valekuolleet. Hän tapasi neiti de Taverneyn omituiseen horrokseen vaipuneena ja luuli kai, että hän oli kuollut.
— Niin, niin, kuollut tosiaan, — sanoi Balsamo, joka muisti rientäneensä pois Andréeta herättämättä, — kuollut eli ainakin kaikista merkeistä päättäen kuollut. Aivan, aivan! Sitten, madame, sitten?
— Kukaan ei siis tiedä, mitä sinä yönä tai oikeammin yön alussa tapahtui. Mutta kotiin palattuaan sai kuningas ankaran kuumeen ja hermokohtauksia, jotka taukosivat vasta seuraavana päivänä, kun madame la dauphinen päähän juolahti ajatus avata ikkunaverhot kuninkaan huoneessa ja päästää hänen majesteettinsa luo ihanan, hymyileviä kasvoja valaisevan auringon. Silloin kaikki yön synnyttämät oudot haaveet haihtuivat. Kello kahdeltatoista kuningas voi jo paremmin, nautti kupillisen lihalientä, söi peltopyyn kyljen ja illalla…
— Ja illalla? — toisti Balsamo.
— Niin, illalla, — sanoi kreivitär Dubarry, — hänen majesteettinsa, joka eilisen peljästyksensä jälkeen arvattavasti ei enää halunnut viipyä Trianonissa, tuli Luciennesiin minua tervehtimään, ja siellä, paras kreivi, minä huomasin, että hra de Richelieu totisesti on melkein yhtä suuri loihtija kuin te.
Kreivittären voitonriemuinen katse ja hänen viehkeä ja keimaileva kädenliikkeensä täydensivät hänen ajatuksensa ja saivat Balsamon aivan vakuutetuksi vallasta, joka suosikilla vielä oli kuninkaaseen.
— Siis, — virkkoi hän, — olette minuun tyytyväinen, kreivitär?