Tässä sakeassa ja kitkerässä ilmassa Balsamo tunsi ahdistusta sydämessään, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi, päätä huimasi, ja hän huomasi hengityksensä katkeavan ja voimiensa uupuvan samalla kertaa.
— Mestari, — sanoi hän, etsien jotakin tukikohtaa käsilleen ja yrittäen laajentaa keuhkojaan; — mestari, te ette saata elää täällä; täällähän ei voi hengittää.
— Niinkö luulet?
— Oh!
— Minä hengitän kuitenkin varsin helposti, — vastasi Althotas hilpeästi, — ja elän täällä hyvin, kuten näet.
— Mestari, mestari, — sanoi Balsamo yhä huumaantuneempana, — kuulkaa, mitä sanon, ja sallikaa minun avata ikkuna; tästä lattiasta nousee aivan kuin veren löyhkä.
— Veren! Ah, niinkö sinusta tuntuu… Veren! — huudahti Althotas räjähtäen nauruun.
— Niin, niin, minä tunnen äsken teurastetun ruumiin huurut! Voisin niitä punnita, niin raskaina painavat ne aivojani ja sydäntäni.
— Juuri niin, — myönsi vanhus nauraen ivallista nauruaan — juuri niin, olen sen jo huomannut; sinulla on hellä sydän ja hyvin herkät aivot, Akharat.
— Mestari, — virkkoi Balsamo, osoittaen sormellaan vanhusta, — mestari, teillä on verta käsissänne, verta on tällä pöydällä, verta kaikkialla, vieläpä silmissännekin, jotka kiiluvat kuin kekäleet. Mestari, tämä katku, jota täällä hengitän, tämä höyry, joka minut huumaa, minut tukehduttaa, on veren hajua.