Siinä lähellä oli vanhuksen pöytä, tuo alati yrteillä, kirjoilla ja pulloilla täytetty suunnattoman suuri marmoripöytä. Mutta nyt se oli peitettynä pitkällä tummakukkaisella damastiverholla. Althotaan lamppu loi sille punervaa hohdettansa ja toi näkyviin synkkiä hahmopiirteitä, joita Balsamo ei tähän asti ollut huomannut.
Hän tarttui vaatteen kulmaan ja vetäisi sen rajusti pois.
Mutta silloin hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hänen avoin suunsa ei kyennyt päästämään ilmoille kauheata huudahdusta, joka tukehtui hänen kurkkuunsa.
Hän oli tämän paariliinan alla tuntenut Lorenzan ruumiin pöydälle ojennettuna, kasvot kalman kalpeina ja kuitenkin vielä hymyillen, ja pää taaksepäin riipuksissa ikäänkuin pitkien hiuksien painosta.
Solisluun alla ammotti iso haava, josta ei enää ainoatakaan veripisaraa herunut. Kädet olivat jäykistyneet ja silmät sulkeuneet sinervien luomiensa alle.
— Niin, verta, neitseellistä verta, kolme viimeistä pisaraa neitseen valtimoverta. Sitä minä juuri tarvitsinkin, — sanoi vanhus ottaen kolmannen siemauksen pullostaan.
— Viheliäinen! — huudahti Balsamo, jonka epätoivon kiljahdus vihdoin puhkesi esille kaikista hänen huokosistaan. — Kuole sitten, sillä jo neljä vuorokautta hän oli armaani, rakkauteni, vaimoni! Sinä murhasit hänet hyödyttömästi… Hän ei ollut neitsyt!
Althotaan silmät vavahtivat näistä sanoista ikäänkuin sähköisku olisi hypähdyttänyt niitä kuopissaan; hänen silmäteränsä laajenivat hirveästi; hampaattomat ikenet nuljahtivat suussa; pullo kirposi hänen kädestään särkyen tuhansiksi sirpaleiksi lattialle, samalla kun hän itse mykistyneenä, menehtyneenä, tuntien iskun sekä sydämessään että aivoissaan, lysähti hervottomasti taaksepäin nojatuolissaan.
Balsamo taasen kumartui nyyhkyttäen Lorenzan ruumiin yli ja pyörtyi tämän verisiä hiuksia suudellessaan.
31.