— Mistä verestä?
— Heh, tuhat tulimaista, siitä verestä, jota minä tarvitsin eliksiiriäni varten ja joka, kun sinä kieltäydyit sitä minulle hankkimasta, minun täytyi hankkia itse.
— Mutta nämä hiukset, tämä palmikko, tämä nauha, mistä olette ne saanut? Ne eivät ole lapsen päästä.
— Ja kuka on sinulle sanonut, että teurastamani olento oli lapsi? — kysyi Althotas tyynesti.
— Ettekö te eliksiiriänne varten tarvinnut lapsen verta? — huudahti
Balsamo, — Antakaa kuulla, ettekö ole minulle niin sanonut?
— Niin, tai neitseen, Akharat, tai neitseen.
Ja Althotas ojensi laihan kätensä tuolin kaiteelle ja otti siltä pullon, jonka sisältöä hän hurmaantuneena maistoi. Sitten hän virkkoi luonnollisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä:
— Siinä teit oikein, Akharat; olit viisas ja huomaavainen sijoittaessasi tuon naisen lattiani alle, melkein käteni ulottuville. Ihmiskunnalla ei ole mitään valittamisen syytä, lakikaan ei voi siitä moittia. Hehheh, ethän sinä jättänyt käsiini tuota neitsyttä, joka oli minulle ainoana pelastuksena kuolemasta. Et suinkaan, minä itse hänet otin. Hehheh, kiitos, rakas oppilaani, kiitos, pieni Akharatini!
Ja hän nosti pullon vielä kerran huulilleen.
Balsamolta putosi hiussuortuva käsistään; hirveä totuus oli välähtänyt hänen silmiensä edessä.