Sitten hän kumartui kuin hyökätäkseen saaliin kimppuun, ryntäsi keskelle huonetta ja poimi lattialta hopealla kirjaillun silkkinauhan, josta riippui pitkä musta hiuspalmikko.
Tämän vihlovan, haikean tuskanhuudon jälkeen vallitsi hetkisen kuolemanhiljaisuus vanhuksen kammiossa.
Balsamo nosti verkalleen tuon nauhan ja tarkasti pöyristystä tuntien hiuksia, jotka kultaneula huippupäästä kiinnitti nauhan toiseen sivuun, kun ne sitävastoin jyrkästi poikkileikattuina tyvipäässään muodostivat ikäänkuin tupsun, jonka säikeitä verivirta oli koskettanut, sillä punaisia ja vaahtoisia pisaria helmeili tupsun kärjessä.
Mikäli Balsamo kohotti kättänsä, sikäli se alkoi yhä enemmän vapista. Mitä tarkemmin hän katseli verellä tahrattua nauhaa, sitä kaameamman kalpeiksi kävivät hänen poskensa.
— Oi, mistä tämä on kotoisin? — mutisi hän ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta hänen sanansa voivat olla kysymyksenä muillekin kuin hänelle itselleen.
— Sekö? — virkkoi Althotas.
— Niin, tämä.
— No, sehän on hiuspalmikon ympäri sidottu silkkinauha.
— Mutta nämä hiukset, nämä hiukset, mistä ovat ne kastuneet?
— Verestä, kyllähän sen näet.