— Tottumuksen puutetta, — sanoi Marat. — Minussa, joka näen tällaista joka päivä, ei se herätä murheellisuutta eikä vastenmielisyyttä. Me lääkärit, näettekös, elämme kuolleiden parissa emmekä niiden tähden keskeytä mitään jokapäiväisistä toimistamme.
— Se on teidän ammattinne surullinen etuoikeus, monsieur.
— Ja sitäpaitsi, — lisäsi Marat, — miksi kävisin murheelliseksi tai miksi tuntisin inhoa? Edellisessä tapauksessa minulla on harkintakyky, toisessa tottumus.
— Selittäkäähän minulle ajatuksenne, — kehoitti Balsamo; — minä käsitän ne huonosti. Ensiksikin harkintakyky.
— Niin, miksi säikähtyisin? Miksi pelkäisin elotonta ruumista, kuvapatsasta, joka kiven, marmorin tai graniitin asemasta on lihaa?
— Todellakin, eihän raadossa ole mitään?
— Ei mitään, ei yhtään mitään.
— Uskotteko niin?
— Olen siitä varma.
— Entä elävässä ruumiissa?