— Kah, olkaa varuillanne, — virkkoi Marat hymyillen; — minä saattaisin voittaa teiltä pisteen, sillä minä tunnen tämän ammattini alan, ja sanovat minun olevan taitavan anatomian tuntija.
— Ylpeyttä, ylpeyttä, yhä ylpeyttä! — mutisi Balsamo.
— Mitä sanotte? — kysyi Marat.
— Sanon, että saamme nähdä, monsieur, — vastasi Balsamo. —
Astukaamme sisään.
Marat kääntyi ensimäisenä ahtaaseen kujaan, joka vei tähän Hautefeuille-kadun päässä sijaitsevaan oppisuojamaan. Balsamo seurasi häntä empimättä pitkään ja kapeaan saliin asti, jossa nähtiin marmoripöydälle ojennettuina kaksi kuollutta ruumista, toinen naisen, toinen miehen.
Nainen oli kuollut nuorena. Mies oli vanha ja kaljupää; kurja hikiliina verhosi heidän ruumiinsa, jättäen puolet kasvoista paljaiksi. Molemmat lepäsivät vieretysten tällä kylmällä vuoteella, nuo kaksi, jotka ehkä eivät koskaan olleet nähneet toisiansa tässä maailmassa ja joiden nyt iäisyydessä vaeltavat sielut epäilemättä hyvin kummastelivat tällaista maallisten jäännösten naapuruutta.
Yhdellä ainoalla liikkeellä Marat kohotti ja viskasi syrjään karkean liinan noiden kahden onnettoman päältä, jotka kuolema oli tehnyt yhdenvertaisiksi haavurin leikkausveitsen edessä.
Molemmat ruumiit olivat alasti.
— Eikö kuolleiden näkeminen tunnu teistä vastenmieliseltä? — kysyi
Marat tavallisella kerskailullaan.
— Se tekee minut surulliseksi, — vastasi Balsamo.