— Jatkakaa… Puheenjohtaja nousi.
— Tällainen on tuomiosi: Josef Balsamo on kavaltaja; hän on rikkonut valansa; mutta hänen tietonsa ovat tavattoman laajat ja veljeskunnalle hyödylliset. Balsamon täytyy elää sen asian puolesta, jonka hän on pettänyt; hän kuuluu veljeskunnalle, vaikka onkin kieltänyt toverinsa.
— Ahaa! — huudahti Balsamo synkkänä ja tuimana.
— Alituinen vankeus suojelee veljeskuntaa hänen uusilta kavalluksiltaan, samalla kun yhdistyksellä on tilaisuus saada Balsamolta kaikki se hyöty, jota sillä on oikeus vaatia kaikilta jäseniltään. Mitä Lorenza Felicianiin tulee, niin kauhea rangaistus…
— Malttakaa, — virkkoi Balsamo suurenmoisen tyynellä äänellä. —
Unohdatte, etten ole puolustautunut; syytetyn pitää saada tilaisuus
puhua asiassaan… Yksi sana riittää minulle, yksi ainoa asiakirja.
Odottakaa silmänräpäys; menen noutamaan lupaamani todistuskappaleen.
Asiamiehet neuvottelivat hetkisen keskenään.
— Oh, te pelkäätte, että tappaisin itseni? — virkkoi Balsamo katkerasti hymyillen. — Jos olisin sitä tahtonut, olisin sen jo tehnyt Tässä sormuksessa on kyllin myrkkyä surmatakseni teidät kaikki, jos sen avaisin. Tai pelkäättekö pakenevani? Antakaa sitten jonkun seurata minua, jos haluatte.
— Mene! — sanoi puheenjohtaja.
Balsamo poistui hetkiseksi; sitten kuultiin hänen raskaasti astuvan portaita alas jälleen. Hän tuli saliin, kantaen olallaan Lorenzan jäykistynyttä, kylmennyttä ja kalvennutta ruumista, jonka valkoinen käsi oli riipuksissa.
— Tämä nainen, jota minä epäjumaloitsin, tämä nainen, joka oli aarteeni, ainoa omaisuuteni, elämäni, tämä nainen, jonka väitätte kavaltaneen, — huudahti hän, — tässä hän on, ottakaa hänet! Jumala ei ole odottanut teitä rankaisijoiksi, hyvät herrat, — lisäsi hän.