Ja salamannopealla liikkeellä hän antoi ruumiin lipua käsivarsilleen ja vieriä matolle tuomarien jalkojen juureen, joita vainajan kylmät hiukset ja hervottomat kädet heidän syvässä kauhussaan hipaisivat, samalla kun lamppujen valossa nähtiin lumivalkeassa joutsenkaulassa ammottava kaamean punainen haava.
— Julistakaa nyt tuomio, — sanoi Balsamo.
Peljästyneet tuomarit parahtivat hirveästi ja pakenivat huimaavan kauhun vallassa ja sanomattomassa hämmingissä. Pian kuultiin hevosten hirnuvan ja tömistelevän pihalla; portti narahti saranoillaan, ja sitten seurasi äänettömyys, juhlallinen äänettömyys, joka jälleen palasi kuoleman ja epätoivon seuralaiseksi.
33.
Ihminen ja Jumala.
Sillävälin kun juuri kertomamme kauhistava kohtaus oli Balsamon ja viiden mestarin välillä, mitään ei näennäisesti ollut muuttunut muualla talossa. Vanhus vain oli nähnyt Balsamon palaavan luokseen ja vievän oitis pois Lorenzan ruumiin, ja tämä uusi toimenpide oli johdattanut hänen tietoisuuteensa kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Nähdessään Balsamon nostavan ruumiin hartioilleen ja menevän takaisin alikertaan hän luuli, että tämä oli viimeinen, ikuinen hyvästijättö miehelle, jonka sydämen hän oli särkenyt, ja hänet valtasi hylkäämisen pelko, tehden kuoleman kauhut moninkertaisiksi, eritoten hänelle, joka oli kaikkensa ponnistanut kuolemaa välttääksensä.
Tietämättä, missä tarkoituksessa Balsamo poistui, tietämättä mihin hän meni, hän alkoi huutaa:
— Akharat, Akharat!
Se oli Balsamon lapsuudennimi, ja hän toivoi, että sillä yhä oli suurin vaikutusvoima omistajaansa.