— Ah, se on toista! Raivostu vain, ystäväiseni, raivoissani olen minäkin.
— Sinäkö raivoissasi?
— Niin, ja syystä kyllä. Sillä sanonnan sinulle, että sen päivän jälkeen kuningas ei ole ollut minua huomaavinaankaan, sanon sinulle, että hänen majesteettinsa on alati kääntänyt minulle selkänsä! Ja joka kerta kun katsoin velvollisuudekseni hänelle viehkeästi hymyillä, kuningas on vastannut hirveällä irvistyksellä! Sanalla sanoen olen väsynyt olemaan Versaillesissa pilkattavana! Kuule, mitä olisi minun mielestäsi tehtävä?
Taverney pureskeli epätoivoisesti kynsiään marskin näin haastaessa.
— En käsitä tästä mitään, — virkkoi hän vihdoin.
— En minäkään, parooni.
— Luulisi tosiaan, että kuningas huvittelee sinun levottomuudellasi; sillä miten onkaan…
— Niin, sitä minäkin ajattelen, parooni. Miten onkaan…
— Kah, herttua, meidän on koetettava päästä tästä pulasta, on yritettävä jotakin taitavaa keinoa, jonka avulla kaikki selviää.
— Parooni, parooni, — vastasi Richelieu, — on vaarallista kiristellä selityksiä kuninkailta.