Ja tomuttaen itseään nenäliinallaan, sillä taistelun kuumuudessa hän oli aivan pölyttynyt tekotukastaan varisseesta hiusjauheesta, Richelieu suuntasi askeleensa parvekkeelle, jonka kulmauksessa hänen ystävänsä palavalla levottomuudella häntä odotti.
Tuskin oli marski näyttäytynyt, kun parooni saaliinsa kimppuun hyökkäävän hämähäkin tavoin kiirehti kuulemaan vereksiä uutisia. Vilkkain katsein, sydämellisyyttä teeskennellen ja käsivarret sirosti puuskassa astui hän esiin.
— No, mitä uutta? — kysyi hän.
— Niin, sellaisia uutisia, monsieur, — vastasi Richelieu suoristautuen, ivallinen hymy suupielessä ja sipaisten halveksivalla eleellä poimukaulustaan, — sellaisia uutisia, että pyydän teitä olemaan minua enää puhuttelematta.
Taverney katseli herttuaa kummastuksesta laajentunein silmin.
— Niin, te olette kovin pahoittanut kuningasta, — jatkoi Richelieu, — ja ken pahoittaa kuningasta, loukkaa minua.
Taverney seisoi hämmästyksissään paikaltaan liikkumatta kuin olisivat hänen jalkansa kasvaneet kiinni marmorilattiaan.
Richelieu taasen astui eteenpäin. Ehdittyään lasiparvekkeen ovelle, missä hänen lakeijansa häntä odotti, hän huusi:
— Luciennesiin!
Ja niin hän katosi.