— Mutta, sire…
— Koskeeko se asia teitä?
— Minuako? Ei vähääkään.
— Te olette siis vannonut kiduttavanne minut kuoliaaksi tuohon rätisevään orjantappurakimppuun sytyttämällänne hiljaisella tulella?
— Mitäpä sille voin, sire! Minusta näytti (nyt kyllä huomaan erehtyneeni), minusta näytti, että teidän majesteettinne oli luvannut…
— Mutta enhän minä sellaiseen puutu, herttua. Onhan minulla sotaministerini. En minä jakele rykmenttejä… Rykmentti! Mokoman valheen ovat teille uskottaneet! Ah, te olette tuon pesäkunnan asianajaja? Sanoinhan teille, että teitte väärin, kun puhuitte minulle; nyt olette saattanut vereni aivan kiehuntaan!
— Oh, sire!
— Niin, kiehuntaan. Hiisi periköön asianajajan; nyt on ruuansulatukseni koko päiväksi häiritty.
Tämän lausuttuaan kuningas käänsi herttualle selkänsä ja riensi raivoissaan työhuoneeseensa, jättäen Richelieun onnettomammaksi kuin sanoin voi kuvailla.
"No, tällä kertaa", mutisi vanha marski, "tietää, mistä päin tuuli käy".