— Minä tarkoitan, — vastasi Richelieu sulavasti, — edellisen poikaa ja jälkimäisen veljeä, sire. Tarkoitan Filip de Taverneytä, sitä urheata nuorta miestä, jolle teidän majesteettinne on antanut rykmentin.
— Olenko minä antanut rykmentin jollekulle?
— Kyllä, sire, rykmentin, jota Filip de Taverney tosin vielä odottaa, mutta jonka sittenkin olette antanut.
— Minäkö?
— Niin totisesti uskon, sire!
— Te olette hullu.
— Kah!
— En ole antanut kerrassaan mitään, marski
— Todellako?
— Miksi hitossa tahdotte siihen sekaantua?