— Neiti Ardrée on pieni hirviö ruumiiltaan niinkuin hänen isänsä on sielultaan! — huudahti kuningas.
— Siunatkoon! — virkkoi Richelieu kovin kummastuneena. — Me siis petyimme, ja tuo kaunis ulkomuoto…?
— Älkää enää koskaan puhuko minulle siitä tytöstä, herttua; minua puistattaa, kun häntä vain ajattelenkin.
Richelieu pani tekopyhästi kätensä ristiin.
— Oi, hyvä Jumala, — huudahti hän, — ulkomuoto pettää… Jos ei teidän majesteettinne, valtakunnan ensimäinen tuntija, jos ei teidän majesteettinne, joka olette itse erehtymättömyys, sitä minulle vakuuttaisi, miten voisin sen uskoa?… Mitä, sire, niinkö epämuodostunut olento?
— Vielä pahempaakin, monsieur; häntä vaivaa tauti… kauhea tauti… siinä oli ansa, hyvä herttua. Mutta Jumalan tähden, ei sanaakaan enää hänestä, te tappaisitte minut.
— Oi taivas, — huudahti Richelieu, — en avaa enää suutanikaan, sire. Minäkö aiheuttaisin teidän majesteettinne kuoleman! Oi, mikä suru! Voi, millainen perhe! Kylläpä se poikaparka on onneton!
— Mutta kenestä te minulle nyt vielä puhutte?
— Oh, tällä kertaa eräästä teidän majesteettinne uskollisesta, vilpittömästä, hartaasta palvelijasta. Niin, hän on todella esimerkiksi kelpaava, ja oikeinpa olette häntä arvostellutkin. Tällä kertaa takaan, että suosionosoituksenne eivät ole langenneet harhaan.
— Mutta kenestä sitten on kysymys, herttua? Puhukaa suunne puhtaaksi, minulla on kiire.