Parooni katseli häntä terävästi.
— Odota, odota, — huusi hän, — ethän voi tuon näköisenä mennä.
Olet unohtanut kasvomaalisi, mademoiselle; olet peloittavan kalpea.
— Niinkö, isä? — sanoi Andrée pysähtyen.
— Mutta mitä sinä itseäsi kuvastimesta katsellessasi oikeastaan ajattelet? Poskesi ovat vahan vaaleat, ja silmiäsi saartaa suuret siniset renkaat. Tuollaisena ei kukaan mene ulos, neitiseni, ellei tahdo peljästyttää ihmisiä.
— Minulla ei ole enää aikaa muuttaa mitään ulkoasussani, isä.
— Se on kauheaa, ihan inhoittavaa! — huudahti Taverney kohauttaen olkapäitään. — Mokomia naishenkilöitä on vain yksi maailmassa, ja se ainoa on minun tyttäreni! Mikä julma kohtalo! Andrée, Andrée!
Mutta Andrée oli jo ehtinyt portaitten alipäähän. Hän kääntyi.
— Sano edes olevasi sairas, — huudahti Taverney; — tee hiidessä itsesi toki mielenkiintoiseksi, ellet tahdo laittautua kauniiksi!
— Oh, mitä siihen tulee, isä, on se minulle helppoa. Voin valehtelematta sanoa olevani sairas, sillä todellakin tunnen itseni tällä hetkellä pahoinvoivaksi.
"Tjaa", mutisi parooni; "se nyt vielä puuttui… sairas!" Sitten hän lisäsi hampaittensa välistä: "Lempo vieköön nuo siveät nuket!"