Andrée ei vastannut.
— Mutta, herttuatar, hänhän on sairas! — huudahti dauphine ja nousi rientääkseen Andréen luo.
— Ei, ei, — vastasi Andrée vilkkaasti, silmät täynnä kyyneliä; — ei, teidän korkeutenne, minä voin hyvin tai ainakin voin jo paremmin.
— Mutta katsokaa toki, herttuatar, hän on yhtä valkoinen kuin nenäliinansa. Muuten on kaikki minun syyni, joka häntä toruin. Lapsi-parka, istukaa, minä tahdon sitä.
— Madame…
— Kas niin, minä käsken!… Luovuttakaa hänelle saranatuolinne, herra apotti.
Andrée istuutui, ja tämän lempeän ystävällisyyden vaikutuksesta hänen mielensä vähitellen kirkastui ja väri palasi hänen poskilleen.
— Kas niin, mademoiselle, voitteko nyt lukea? — kysyi kruununprinsessa.
— Oh, kyllä, aivan varmaan; toivon ainakin.
Ja Andrée avasi kirjansa siitä kohdasta, mihin eilen oli lopettanut lukemisensa, ja alotti äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman selväksi ja miellyttäväksi.