Mutta tuskin oli hänen katseensa liidellyt pari kolme sivua, kun hänen silmiensä edessä leijailevat pienet mustat atoomit rupesivat pyörimään, vapisemaan ja kävivät epäselviksi.
Andrée kalpeni uudestaan, kylmä hiki nousi rinnalta hänen otsalleen ja mustat renkaat, joista Taverney niin katkerasti oli tytärtään moittinut, laajenivat hänen silmiensä ympärillä, niin että dauphine, joka Andréen epäröidessä oli kohottanut päätänsä, huudahti:
— Vielä!… Katsokaa, herttuatar, tyttö on todella sairas, hän menee tainnuksiin.
Ja tällä kertaa kruununprinsessa itse riensi noutamaan pullon hajusuolaa, jota hän antoi lukijattarensa hengittää. Täten toipuneena Andrée yritti jälleen ottaa kirjansa, mutta turhaan; hänen käsiinsä oli jäänyt hermostunut vavistus, jota muutamaan minuuttiin mikään ei voinut tyynnyttää.
— Aivan varmasti, herttuatar, — virkkoi Marie-Antoinette, — Andrée on kovin sairas, enkä tahdo, että hän tänne jäämällä pahentaa tilaansa.
— Sitten neidin on viipymättä palattava kotiinsa.
— Miksi niin, madame? — kysyi kruununprinsessa.
— Siksi, — vastasi hovinainen syvään kumartaen, — että isorokko alkaa tällä tavalla.
— Isorokko?…
— Niin, pyörrytyksellä, tainnuksiin menolla, vilunväreillä. Apotti luuli rouva de Noailles'n mainitseman vaaran kovin uhkaavan itseään, sillä hän nousi heti ylös ja käyttäen hyväkseen naishenkilön pahoinvoinnin suomaa tilaisuutta hän muka hienotuntoisuudesta hiipi pois varpaillaan niin taitavasti, että kukaan ei hänen katoamistaan huomannut.