Kun Andrée näki itsensä niin sanoaksemme dauphinen käsivarsilla, häpeä siitä, että sillä tavoin oli vaivannut niin ylhäistä prinsessaa, antoi hänelle jälleen voimia tai pikemmin rohkeutta. Sen vuoksi hän lähestyi ikkunaa helpommin hengittääkseen.
— Sillä tavoin ei oteta raitista ilmaa, rakas neitiseni, — sanoi dauphine. — Palatkaa kotiinne, minä lähetän jonkun teitä saattamaan.
— Oh, vakuutan teille, madame, — vastasi Andrée, — että olen jo aivan toipunut. — Voin kyllä yksinäni mennä kotiin, koska teidän korkeutenne suvaitsee antaa minulle luvan lähteä.
— Niin, niin, ja olkaa levollinen, — rauhoitti kruununprinsessa, — teitä ei enää toruta, koska olette niin herkkätunteinen, pieni veitikka.
Liikutettuna tästä ystävällisyydestä, joka todisti melkein sisarellista osanottoa, Andrée suuteli suojelijattarensa kättä ja lähti huoneesta dauphinen seuratessa häntä levottomana silmillään. Kun hän oli ehtinyt alas portaista, prinsessa huusi hänelle ikkunasta:
— Älkää palatko heti asuntoonne, mademoiselle; kävelkää ensin hiukkasen puutarhassa, tämä päiväpaiste tekee teille hyvää.
— Ah, hyvä Jumala, teidän ylhäisyytenne on minulle niin armollinen! — vastasi Andrée hiljaa.
— Ja olkaa hyvä ja lähettäkää minulle takaisin apotti, joka on tuolla tekemässä kasvitieteellisiä tutkimuksia hollantilaisten tulpaanien neliössä.
Tavatakseen apotin täytyi Andréen tehdä mutka; hän astui kukkasarkojen välitse.
Hän käveli pää kumarassa, vielä hiukan näännyksissä omituisista pyörrytyskohtauksista, joita hän oli aamusta asti kokenut, eikä kiinnittänyt mitään huomiota kukkivien pensasaitojen ja valkopyökki-lehtojen yli lentäviin säikähtyneihin lintuihin enempää kuin ajuruohossa ja tuoksuvissa sireenipensaissa suriseviin mehiläisiinkään.