— Kahden puhuessa se ei riitä.
— No, minä esitän ajatukseni selvemmin: Käytä kaikkea sitä ovelaa valtioviisautta, jolla luonto on sinut varustanut ja joka on suku-avumme, tilaisuuden tarjoutuessa rakentaaksesi perheemme ja oman onnesi. Kun ensi kerran näet kuninkaan, sano hänelle, että veljesi yhä odottaa nimitystään ja että sinä hiudut ilmattomassa huoneessa, josta puuttuu näköala. Sanalla sanoen, älä tee itseäsi naurettavaksi liiallisella rakkaudella ja liian suurella epäitsekkyydellä.
— Mutta, monsieur…
— Sano se kuninkaalle vielä tänä iltana.
— Mutta missä sitten luulette minun tapaavan kuninkaan?
— Ja lisää, että hänen majesteetilleen ei edes sovi tulla… Juuri kun Taverney epäilemättä selvemmillä sanoilla oli nostamaisillaan Andréen rinnassa jo kumeana kerääntyvän myrskyn ja pakoittamaisillaan hänet selitykseen, joka olisi valaissut salaisuuden, kuultiin askeleita portailta.
Parooni keskeytti heti puheensa ja riensi porraskaiteelle katsomaan, kuka tuli hänen tyttärensä luo. Kummastuksekseen Andrée näki isänsä vetäytyvän seinämälle.
Melkein samassa astui kruununprinsessa huoneeseen musta pukuisen, pitkään keppiin nojaavan herrasmiehen seurassa.
— Teidän korkeutenne! — huudahti Andrée, kooten kaikki voimansa mennäkseen dauphinea vastaan.
— Niin, pikku potilas, — vastasi prinsessa, — tuon teille lohdutusta ja lääkärin. Tulkaa, tohtori. Ah, hra de Taverney, — jatkoi prinsessa tuntiessaan paroonin, — tyttärenne sairastaa, ettekä te siitä lapsesta paljoa huolehdi.