— Mutta minä tiedän kaiken, tyttäreni!
— Tiedätte…?
— Kaiken, sanon sinulle.
— Minkä kaiken, monsieur?
Ja tämä kömpelö hyökkäys mitä puhtainta omaatuntoa vastaan nostatti vaistomaisen punan Andréen kasvoille.
Isän kunnioitus lastaan kohtaan hillitsi Taverneyn yhä arkaluontoisemmiksi käyvistä kysymyksistään.
— No, olkoon sitten, kuten tahdot, — sanoi hän; — sinä, huomaan, haluat näytellä varovaista ja salaperäistä; olkoon niin! Sinä tahdot jättää isäsi ja veljesi unohduksessa menehtymään. Hyvä on, mutta muista sanani: ken ei heti alussa anasta itselleen valtaa, joutuu vaaraan, ettei sitä koskaan saavuta.
Ja Taverney pyörähti kantapäillään.
— En ymmärrä teitä, isä, — virkkoi Andrée.
— Hyvä, hyvä, mutta minä kyllä ymmärrän itseni, — vastasi Taverney.