— Niin, madame.
— Eivätkö mitkään?
— Eivät.
Ja ikäänkuin välttääkseen pitempää selitystä lääkäri sanoi hyvästi prinsessalle sillä verukkeella, että hänen potilaansa odottivat hänen käyntejään.
— Tohtori, tohtori, — ehätti dauphine, — jos ette sanonut tuota vain rauhoittaaksenne minua, niin olen itse paljoa sairaampi kuin neiti de Taverney. Älkää siis unohtako iltakäynnillänne tuoda niitä pastilleja, jotka minulle lupasitte unta saadakseni.
— Madame, valmistan ne itse heti kotiin päästyäni. Ja hän läksi.
Dauphine jäi lukijattarensa luo.
— Rauhoittukaa siis, rakas Andrée, — virkkoi hän ystävällisesti hymyillen; — tautinne ei ole mitään peloittavampaa, koska tohtori Louis lähti kirjoittamatta lääkkeitä.
— Sitä parempi, madame, — vastasi Andrée; — sillä silloin minun ei tarvitse keskeyttää palvelustani teidän kuninkaallisen korkeutenne luona, jota keskeytystä minä ennen kaikkea pelkään. Mutta, suokoon oppinut lääkäri minulle anteeksi, minä kärsin kuitenkin paljon, madame, sen vakuutan.
— Mitään vaikeampaa sairautta ei se sentään voi olla, koska lääkäri sille hymyilee. Nukkukaa siis, lapseni; minä lähetän jonkun teitä hoivaamaan, sillä näen olevanne yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hra de Taverney.