— Ah, kreivitär, ei ole ystävällistä minulle moista uskotella.
— Todellakin, marski, en käsitä; selittäkää siis minulle, pyydän.
— Niin, eno, selittäkää, — kehoitti d'Aiguillon, joka marskin kaksimielisessä hymyssä vainusi jotakin häijyä tuumaa; — madame odottaa aivan levottomana.
Vanha herttua kääntyi sisarenpoikaansa.
— Peijakas, — sanoi hän, — olisipa kummallista, jos ei rouva kreivitär olisi teille uskonut asiaa, rakas d'Aiguillon. Ah, siinä tapauksessa se olisi vielä vakavampaa kuin luulinkaan!
— Minulleko, enoni?
— Hänellekö?
— Tietysti sinulle; tietysti hänelle; kah, kreivitär, olkaa vilpitön: oletteko ottanut hänet puolittain mukaanne pikku juoniinne hänen majesteettiaan vastaan… tämän herttua-paran, joka niissä on näytellyt niin suurta osaa?
Madame Dubarry punastui. Oli niin aikaista, ettei hänellä vielä ollut ihomaalia eikä tilkkutäpliä; punastuminen oli siis mahdollista.
Mutta punastuminen oli ennen kaikkea vaarallista.