— Kas niin, kas niin, ei mitään itserakkautta, kreivitär, — jatkoi Richelieu. — Lyhyesti, te olette peljännyt, että kuningas kiintyisi neiti de Taverneyhin. Oh, älkää kieltäkö, minulla on siitä pätevät todistukset.
— Niin, se on totta, en minä sitä salaa.
— No niin, kun te sitä pelkäsitte, tahdoitte puolestanne mahdollisimman paljon pistellä hänen majesteettiaan.
— En sitäkään kiellä.
— Nyt tulemme asiaan, kreivitär, tulemme asiaan. Mutta pistääkseen hänen majesteettiaan, jolla on sitkeä nahka, tarvitaan hyvin hieno tutkain… [Ranskaksi aiguillon. Suom.] Hahaha, siinäpä minulta tosiaan livahti häijy sanaleikki! Käsitättekö?
Ja marski alkoi nauraa hohottaa tai ainakin olla nauravinaan voidakseen tämän hilpeyden puuskassa paremmin tarkata molempien uhriensa levottomia kasvoja.
— Minkä sanaleikin siinä näette, eno? — kysyi d'Aiguillon, joka toipui ensimäiseksi ja tekeytyi yksinkertaiseksi.
— Etkö sinä sitä ymmärtänyt? — virkkoi marski. — No, sitä parempi! Se olisikin hirveä. Niin, minä tarkoitin, että rouva kreivitär oli tahtonut tehdä kuninkaan mustasukkaiseksi ja valinnut sitä varten aatelismiehen, joka on kaunis ulkomuodoltaan ja älykäs, sanalla sanoen oikea luonnon ihmelapsi.
— Kuka sitä väittää? — huudahti kreivitär raivostuneena, kuten mahtavien on tapana, kun he ovat väärässä.
— Kukako sitä väittää?… No koko maailma, madame.