— Ah, te ette siis usko, että kuningas on katkaissut välinsä noiden taverneyläisten kanssa? — virkkoi Richelieu välttäen riitaa.
— En minä sitä tahtonut sanoa. Richelieu yritti tarttua kreivittären käteen.
— Te olette lintu, — sanoi hän.
— Ja te käärme.
— Vai niin; toisella kertaa täytyy varoa tuomasta teille hyviä uutisia, kun siitä saa tällaisen palkan.
— Rakas eno, — ehätti d'Aiguillon innokkaasti, hyvin käsittäen, mitä Richelieu ovelalla juonellaan tarkoitti, — luopukaa tuosta harhauskostanne; kukaan ei pidä teitä niin suuressa arvossa kuin rouva kreivitär, joka vakuutti sitä minulle juuri samalla hetkellä, kun teidät ilmoitettiin.
— Tosiasia on, — virkkoi marski, — että rakastan suuresti ystäviäni, ja niinpä olenkin ensimäisenä kiirehtinyt vakuuttamaan teitä voitostanne, kreivitär. Tiedättekö, että isä Taverney tahtoi myydä tyttärensä kuninkaalle?
— Sehän on luullakseni jo tapahtunut, — sanoi madame Dubarry.
— Voi, kreivitär, kuinka se mies on luihu! Hän juuri on käärme; ajatelkaahan, että olin antanut hänen tuuditella itseäni jutuillaan ystävyydestä ja vanhasta aseveljeydestä. Minun sydämeni on aina herkkä vaikutuksille; ja miten saatoin uskoa, että tuo maalais-Aristides saapuisi varta vasten Pariisiin yrittääkseen niittää heinän Jeanne Dubarryn, mitä älykkäimmän ihmisen jalkojen juuresta? Tarvitsin todellakin kaiken kiintymykseni teidän etuihinne, kreivitär, voidakseni saada takaisin rahtusen järkeäni ja kaukonäköisyyttäni. Kautta kunniani, minä olin sokea…
— Ja nyt se on lopussa, ainakin niin väitätte? — kysyi Dubarry.