— Poikaan nähden… Ja hänen majesteettinsa on suvainnut nimittää isää… parittajaksi, hänen tytärtään nirppanenäksi, ja pojalle taas hänen majesteettinsa ei ole antanut mitään nimeä, sillä hän ei häntä edes muistanut.
— Hyvä on; siis olemme päässeet koko suvusta.
— Niin uskon.
— Maksaneeko vaivaa lähetyttää heidät takaisin loukkoonsa?
— En sitä luulisi; he koettavat nyt viimeiset keinonsa.
— Ja sanotte, että poika, jolle kuningas oli luvannut rykmentin…?
— Ah, teillä, kreivitär, on parempi muisti kuin kuninkaalla. On kyllä totta, että nuoriherra Filip on varsin pulska poika, joka lähetteli teille salaisia silmäyksiä, vieläpä mitä hurmaavimpia. Tuhat tulimaista, hän ei enää ole eversti, eikä kapteeni, eikä kuninkaan lemmityn veli; mutta sittekin jää hänelle se ansio, että te olette osoittanut hänelle huomiotanne.
Näillä sanoilla koetti vanha herttua pistää mustasukkaisuuden okaan sisarenpoikansa sydämeen.
Mutta hra d'Aiguillon ei tällä hetkellä ajatellut mustasukkaisuutta. Hän koetti itselleen selvitellä vanhan marskin menettelyä ja keksiä hänen tulonsa varsinaista syytä.
Kotvasen mietittyään hän toivoi, että vain hovisuosion tuuli oli puhaltanut Richelieun Luciennesiin.