Hän antoi rouva Dubarrylle merkin, jonka vanha herttua huomasi seinäkuvastimesta tekotukkaansa järjestäessään, ja heti kreivitär pyysi Richelieutä juomaan suklaata kanssansa.
D'Aguillon sanoi hyvästi, lausuen lukemattomia imarteluja enolleen, joihin Richelieu vastasi. Viimemainittu jäi yksin kreivittären kanssa pienen pöydän ääreen, jonka Zamore juuri oli kattanut.
Vanha marski katseli suosikin hommia, samalla mutisten itsekseen:
"Kaksikymmentä vuotta sitten olisin katsahtanut kelloon ja sanonut: 'tunnin päästä täytyy minun olla ministeri', ja minä olisin sitä ollut. Miten joutavaa on elämä", jatkoi hän, yhä puhuen itsekseen; "sen ensimäisen jakson kuluessa saa ruumis palvella sielua; toisen jakson kuluessa sielu, joka yksinään on jäänyt jälelle, muuttuu ruumiin palvelijaksi! Se on aivan kohtuutonta."
— Paras marski, — virkkoi kreivitär katkaisten vieraansa yksinpuhelun, — nyt kun olemme hyvät ystävät ja varsinkin koska olemme kahden kesken, sanokaahan minulle, miksi olette nähnyt niin paljon vaivaa toimittaaksenne tuon pienen kainostelijattaren kuninkaan vuodekomeroon.
— Totisesti, kreivitär, — vastasi Richelieu, nostaen suklaakuppinsa huulilleen, — sitä kysyin itseltäni. Minä en tiedä.
39.
Palaaminen.
Richelieun herttua tiesi, mitä hänen oli Filipin suhteen huomioon otettava, ja hän olisi varmasti voinut ilmoittaa hänen palaamisensa; sillä aamulla ajaessaan Versaillesista Luciennesiin hän oli kohdannut hänet maantiellä matkalla Trianoniin päin ja oli ajanut hänen ohitseen niin läheltä, että oli hänen kasvoillaan havainnut kaikki surun ja levottomuuden merkit.
Filipiä, joka tosiaan oli unohdettu Reimsiin, Filipiä, joka siellä oli läpikäynyt kaikki suosion ja sitten välinpitämättömyyden ja unohduksen asteet, oli alussa väsyttänyt kaikkien hänen korotustaan kadehtivien upseeritoveriensa ja sitten ylempiensäkin ystävyydenosoitukset. Tämän ystävyyden hän sitten inhokseen oli nähnyt muuttuvan kylmyydeksi, huomaavaisuuden vaihtuvan tylyydeksi samassa suhteessa kuin epäsuosio oli henkäyksellään tummentanut hänen loistavan onnensa. Ja tässä herkässä sielussa tuska oli synnyttänyt kaihoilevan kaipauksen.