Filip kaipasi siis paljoa enemmän entistä luutnantin asemaa Strassburgissa, jossa hän oli siihen aikaan kun dauphine saapui Ranskaan; hän kaipasi hyviä ystäviään, vertaisiaan, tovereitaan; hän kaipasi varsinkin tyyntä ja rauhallista elämää vanhempain kodissa, jonka keskessä la Brie oli ylipappina. Kaikki tuska löysi lohtunsa äänettömyydestä ja unohduksesta, tästä toimintahaluisten sielujen levosta. Sitäpaitsi oli Taverneyn linnan yksinäisyydessä, mikä todisti aineen ja henkilöiden riutumista, jotakin filosoofista, ja se puhui voimakasta kieltä nuoren miehen sydämelle.
Mutta kaikkein enimmin Filip kaipasi sisarensa käsivartta ja hänen melkein aina oikeaan osuvia neuvojaan, jotka olivat pikemmin ylpeyden kuin kokemuksen tuote; sillä jaloilla sieluilla on silmäänpistävänä ja ylevänä piirteenään, että he vaistomaisesti ja oman luonteensa pakoituksesta kohoavat jokapäiväisen ja karkean yläpuolelle ja usein myöskin tällä ylemmyydellään säästyvät niistä loukkauksista, iskuista ja ansoista, joita alhaisempien ihmishyönteisten oveluus, vaikka he ovatkin tottuneet luovailemaan, vehkeilemään ja liikkumaan loassa, ei aina onnistu välttämään.
Niin pian kuin Filip oli tuntenut ikävyyttä, valtasi hänet alakuloisuus, ja nuori mies kävi niin onnettomaksi eristetyssä ja unohdetussa asemassaan, että hän ei tahtonut uskoa Andréenkaan, tuon puoliskon omasta itsestään, voivan elää onnellisena Versaillesissa, koska hän, Andréen toinen puolisko, niin julmasti kärsi Reimsissä.
Hän kirjoitti siis paroonille kirjeen, jonka tunnemme ja missä hän ilmoitti tälle pian tapahtuvasta paluustaan. Tämä kirje ei kummastuttanut ketään, kaikkein vähimmin paroonia, joka päinvastoin kummasteli, että Filipillä oli ollut kärsivällisyyttä odottaa niin kauan, sillävälin kun hän itse oli kuin kuumilla hiilillä ja jo kahden viikon ajan aina tavatessaan rukoillut Richelieutä kiirehtimään asiaa.
Kun Filip ei saanut valtakirjaa ajan kuluessa, jonka hän itse oli määrännyt, jätti hän siis hyvästi upseereilleen, olematta huomaavinaan näiden ylenkatsetta ja ivaa, varsinkaan kun niitä sentään verhosi kohteliaisuus, joka silloin vielä oli ranskalainen hyve, ja se luonnollinen kunnioitus, jota kelpo mies aina herättää.
Lähtöajakseen määräämänään tuntina, hetkenä, johon asti hän oli odotellut valtakirjansa saapumista pikemmin pelolla kuin toivoen sen saavansa, hän siis nousi hevosensa selkään matkustaakseen takaisin Pariisiin.
Ne kolme päivää, jotka hänen oli viivyttävä matkalla, tuntuivat hänestä murhaavan pitkiltä, ja mitä lähemmäksi päämääräänsä hän ehti, sitä enemmän alkoi häntä huolestuttaa isän äänettömyys hänen suhteensa ja varsinkin sisaren vaitiolo, vaikka tämä oli vakuuttaen luvannut hänelle kirjoittaa vähintään kaksi kertaa viikossa.
Filip saapui siis, kuten sanoimme, puolenpäivän aikaan Versaillesiin, juuri kun hra Richelieu sieltä matkusti. Filip oli ratsastanut osan yöstä, nukkuen vain muutaman tunnin Melunissa. Hän oli niin mietteissään, ettei huomannut hra de Richelieuta vaunuissa eikä edes tuntenut hänen lakeijansa pukua.
Hän suuntasi matkansa suoraan puiston ristikkoportille, minkä luona oli lähtöpäivänään sanonut hyvästi Andréelle, jolloin nuori tyttö ilman mitään huolestumisen syytä, koska perheen onni oli korkeimmillaan, kuitenkin tunsi mielessään syntyvän käsittämättömän murheellisuuden ennustavat aavistukset.
Myöskin oli Filipin tuona päivänä vallannut Andréen tuskan; johdosta taikauskoinen herkkäluuloisuus; vähitellen oli kuitenkin järki päässyt oikeuksiinsa ja ravistanut pois ikeen, mutta omituisen sattuman kautta hän, Filip, tällä kertaa ilman näennäistä syytä saapui samaan paikkaan saman levottomuuden vallassa, löytämättä edes ajatuksistaan mitään mahdollista lohtua tässä voittamattomassa surumielisyydessä, joka aiheettomana tuntui enteeltä.