Juuri kun hänen sivukäytävälle kiitävä hevosensa kaikuvilla kavioillaan iski kipeniä kivistä, joku astui tämän melun viettelemänä esille tasatuista pensasaidoista.
Se oli Gilbert vesuri kädessä. Nuori puutarhuri tunsi entisen isäntänsä, ja Filip puolestaan tunsi Gilbertin.
Jo kuukauden ajan Gilbert oli näin harhaillut ympärinsä ja levottoman sielun lailla hän ei tiennyt, minne pysähtyisi.
Tänä päivänä hän taitavana toimeenpanemaan päähänpistojaan etsiskeli käytäviltä itselleen sopivia tähystyspaikkoja katsellakseen Andréen asuntoa ja ikkunaa, jotta tuo rakennus olisi alituisesti hänen näkyvissään ainoankaan silmän huomaamatta hänen hajamielisyyttään, väristyksiään ja huokauksiaan.
Vesuri kädessä, jotta hän näkyisi jotakin puuhaavan, hän samoili pensasaitojen ja kukkalavakkeiden välissä, leikellen täällä kukkivia oksia muka puhdistaakseen puita, kiskaisten tuolla muutamien nuorten lehmusten aivan tervettä kuorta muka poistaakseen pihkaa, samalla yhä kuunnellen, yhä tähystellen, kaivaten ja ikävöiden.
Nuori mies oli viimekuluneen kuukauden aikana suuresti kalvennut; nuoruutta todisti hänen kasvoissaan enää vain silmien omituinen tuli ja hipiän himmeä ja tasainen vaaleus; mutta hänen teeskentelystä puristunut suunsa, hänen viisto katseensa ja kasvolihasten värähtelevä liikkuvaisuus kuuluivat jo kypsyneemmän ikäkauden vakavammille vuosille.
Kuten sanoimme, Gilbert oli tuntenut Filipin, ja tuntiessaan hänet hän oli tehnyt liikkeen hiipiäkseen takaisin pensasryhmään.
Mutta Filip ohjasi hevosensa häntä kohti, huutaen:
— Gilbert, Gilbert hoi!
Gilbertin ensimäinen liike oli tarkoittanut pakoa; vielä silmänräpäys, ja pelon huimaus, selittämätön pyörrytyksen tunne, jonka kaikkeen syytä etsiskelevät ihmiset vanhalla ajalla olettivat Pan-jumalan aiheuttamaksi, olisi vallannut hänet ja ajanut häntä kuin mielipuolta pitkin käytäviä, metsikköjen ja pensasaitojen lävitse, jopa vesilammikkojenkin poikki.