— Olen siis sinulle kalleimpia olentoja maan päällä?
— Kaikkein kallein, ainoa! — huudahti Andrée. — Sitten lisäsi hän punastuen ja hämillään: — Anteeksi, Filip, minä unohdin…
— Isämme, niinkö, Andrée?
— Niin.
Filip tarttui sisarensa käteen ja katseli häntä hellästi.
— Andrée, — sanoi hän, — älä suinkaan usko, että koskaan moittisin sinua, jos sydämeesi sisältyisi hellyyttä, mikä ei olisi rakkautta isäämme eikä rakkautta minuun…
Sitten hän istahti sisarensa viereen ja jatkoi:
— Olet siinä iässä, Andrée, jolloin nuorten tyttöjen sydän puhuu heille voimakkaammin kuin he itse tahtovat, ja sinä tiedät jumalallisen käskyn säätävän, että naisten on jätettävä vanhempansa ja sukulaisensa seuratakseen puolisoaan.
Andrée katseli hetkisen Filipiä ikäänkuin hänelle olisi puhuttu vierasta, käsittämätöntä kieltä.
Sitten alkoi hän nauraa kuvailemattoman viattomasti ja lausui: