— Andrée, tahdotko, että puhun sinulle selvemmin?
— Kyllä… kyllä tietysti.
— Mutta jos rohkaisemanasi puhunkin liian suoraan, jos nostatan punan otsallesi ja saan häpeän painamaan sydäntäsi, syytä sitten ainoastaan itseäsi, joka aiheettomalla epäluottamuksellasi olet pakoittanut minut tunkeutumaan sielusi pohjaan riuhtaistakseni sieltä salaisuutesi.
— Tee niin, Filip, ja minä vannon sinulle, että en siitä voisi suuttua.
Filip katseli sisartaan, nousi aivan kiihtyneenä ja käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa. Hänen itsekseen tekemänsä syytöksen ja tämän nuoren tytön osoittaman tyyneyden välillä oli niin merkillinen ristiriita, että hän ei tiennyt, mitä ajatella.
Andrée puolestaan katseli veljeänsä hämmästyksessä ja kylmeni vähitellen tästä juhlallisuudesta, joka niin suuresti poikkesi lempeän käskevästä veljellisestä sävystä. Ja ennenkuin Filip oli jälleen alkanut puhua Andrée nousikin vuorostaan ja meni asettamaan kätensä veljensä kainaloon.
— Kuule, Filip, — virkkoi hän sitten, katsellen nuorta miestä sanomattoman hellästi, — katso minua niin kuin minä sinua katson!
— Oi, en parempaa pyydä, — vastasi Filip luoden häneen palavan silmäyksen; — mitä tahdot minulle sanoa?
— Tahdon sinulle sanoa, Filip, että aina olet ollut hiukan mustasukkainen ystävyydestäni, mikä onkin luonnollista, koska minä puolestani mustasukkaisella kiintymyksellä halusin sinun huolenpitoasi ja hellyyttäsi. No niin, katso minuun, kuten pyysin.
Nuori tyttö hymyili.