— Niin, niin; ja tuona yönä, Nicolen pakoyönä, sinä näit hänet jälleen?
— En, mutta tunsin kaikki oireet, jotka ilmaisivat hänen läsnäoloansa, saman omituisen aistimuksen, saman hermostuneen pyörrytyksen, saman turtumuksen, saman unen.
— Saman unenko?
— Niin, pyörtymyksen sekaisen unen, jonka salaperäisen vaikutuksen minä sitä vastaan taistellessani tunsin ja johon minä uuvuin.
— Suuri Jumala, — huudahti Filip, — jatka, jatka!
— Minä vaivuin uneen.
— Missä?
— Vuoteessani, siitä olen aivan varma, ja herätessäni huomasin olevani lattialla matolla, yksinäni, kärsivänä ja jäykistyneenä kuin kuolleista herännyt. Kutsuin Nicolea, mutta turhaan; tyttö oli hävinnyt.
— Ja oliko tuo uni samanlaatuista kuin edelliset?
— Oli.