— Samanlaista kuin Taverneyssä, samanlaista kuin juhlapäivänä?
— Oli, oli.
— Mutta molemmilla edellisillä kerroilla sinä ennen nukkumistasi olit nähnyt tuon Josef Balsamon, tuon Fenixin kreivin?
— Aivan selvästi.
— Ja kolmannella kerralla et häntä enää nähnyt?
— En, — virkkoi Andrée kauhistuen, sillä hän alkoi käsittää, — en, mutta minä aavistin hänen läsnäolonsa.
— Hyvä! — huudahti Filip. — Rauhoitu nyt, ole levollinen, ole ylpeä, Andrée; minä tiedän salaisuuden. Kiitos, rakas sisar, kiitos! Ah, nyt olemme pelastetut!
Filip sulki Andréen syliinsä, puristi häntä hellästi rintaansa, vasten ja syöksyi sitten innostuksensa haltioittamana ja päättäväisenä ulos huoneesta, tahtomatta enää odottaa tai kuulla.
Hän riensi talliin, satuloitsi itse hevosensa, hyppäsi sen selkään ja ratsasti kaikella kiireellä Pariisia kohti.
44.