Kolmen päivän ajan kärsi Gilbert näitä tuskia.
Hän oli ensimäinen, joka huomasi Andréessa tapahtuvan muutoksen, verkallisen riutumisen. Kun kukaan muu ei vielä mitään nähnyt, hän, syyllinen, arvasi ja selitti kaiken. Vielä enemmänkin, tutkittuaan taudin edistymistä hän laski täsmälleen ajan, milloin ratkaiseva hetki saapuisi.
Pyörrytyskohtausten päivän hän vietti suuressa kauhussa, hiestä märkänä ja hoiperrellen sinne tänne — kaikki ahdistelun omantunnon varmoja ilmauksia. Tämä alituinen edestakaisin juokseminen, nämä välinpitämättömät tai levottomat kasvonilmeet, nämä myötätunnon ja ivallisuuden ponnahdukset, joita Gilbert itse piti teeskentelyn ja taidon mestarinäytteinä, olisi Saint Lazaren halvin vanginvartija selittänyt ja tulkinnut yhtä täydellisesti kuin hra de Sartines'n kanslia-apulainen Fouine luki ja tulkitsi salakirjoitukset.
Kun näkee miehen juoksevan henki kurkussa, sitten äkkiä pysähtyvän, päästävän sanattomia huudahduksia ja samassa vaipuvan syvimpään äänettömyyteen; kun näkee hänen kuuntelevan vähäpätöisimpiäkin suhahduksia ilmassa, raapivan maata; tai jonkinlaisella raivolla oksivan puita, niin pysähtyy ja ajattelee: "Tuo on hullu, ellei hän ole pahantekijä."
Ensimäisten tunnonpistosten jälkeen Gilbertin sääli oli vaihtunut itsekkyydeksi. Hän käsitti, että Andréeta tuon tuostakin kohtaavat pyörtymiset eivät kaikista näyttäisi luonnolliselta sairaudelta, vaan että alettaisiin etsiä niiden syytä.
Gilbert muisti silloin väijyvän oikeuden häikäilemättömät ja nopeat keinot, kuulustelut, tutkimiset ja muulle maailmalle tuntemattomat johteet, mitkä kaikissa ihmistä häpäisevissä varkauksissa saattavat poliiseiksi nimitetyt verikoirat rikollisen jäljille.
Ja se varkaus, jonka Gilbert oli tehnyt, näytti hänestä siveellisesti kaikkein inhoittavimmalta ja rangaistavimmalta. Hän alkoi siis täydellä todella vavista; sillä hän pelkäsi, että Andréen kärsimykset johtaisivat tiedusteluun.
Tästä hetkestä alkain Gilbert kuuluisassa taulussa esitetyn rikollisen tapaan, jota tunnonvaivojen enkeli ahdistaa tulisoihtunsa kalpean liekin valossa, ei herennyt säikähtyneenä silmäilemästä kaikkea, mikä häntä ympäröitsi. Jokaista melua, jokaista kuiskausta hän epäili. Hän kuunteli jokaista korvaansa sattuvaa sanaa, ja olipa se miten merkityksetön tahansa, hänestä tuntui se kohdistuvan joko neiti de Taverneyhin tai häneen itseensä.
Hän oli nähnyt hra de Richelieun menevän kuninkaan luo, hra de Taverneyn käyvän tyttärensä luona. Talo tuntui sinä päivänä saaneen hänen mielestään salakähmäisen ja epäluuloisen leiman, jota sillä tavallisesti ei ollut.
Vielä paljoa pahemmaksi kävi asia, kun hän näki dauphinen lääkärin menevän Andréen asuntoon.