Mutta hän teki tämän liikkeen niin veltosti ja niin tyynesti, että
Filipin käsivarsi ehti sen ehkäisemään.
— Minäkö järjiltäni? — huudahti Filip käheällä äänellä — Mutta ettekö sitte käsitä, että on kysymys sisarestani, hänestä, jota pitelitte pyörtyneenä sylissänne toukokuun 31. päivänä; sisarestani, jonka veitte taloon, teidän sanomananne kunnialliseen mutta minun käsitykseni mukaan huonomaineiseen; sanalla sanoen sisarestani, jonka kunniaa minä teiltä miekka kädessä vaadin?
Balsamo kohautti olkapäitään.
— Voi, hyvä Jumala, — jupisi hän, — niin pitkiä kiertoteitä yksinkertaiseen asiaan pääsemiseksi!
— Onneton! — huudahti Filip.
— Miten kamalan kimeällä äänellä te puhutte, monsieur! — sanoi Balsamo samalla surullisella kärsimättömyydellä. — Melkein teette minut kuuroksi. — No, ettekö äsken sanonut, että olin loukannut sisartanne?
— Niin, lurjus!
— Taaskin kiljahdus ja tarpeeton herjaus, monsieur. Kuka hitto on teille siis sanonut, että loukkasin sisartanne?
Filip epäröitsi; äänensävy, millä Balsamo oli nämä sanat lausunut, löi hänet hämmästyksellä. Joko oli se hävyttömyyden huippu tai puhtaan omantunnon ilmaus.
— Kuka sen minulle on sanonut? — toisti nuori mies.